Kävimme nuuhkaisemassa ilmaa hotellin ovelta mennessämme aamiaiselle. Taivas oli pilvessä ja alkoi juuri tihuttaa vettä. Aamiainen oli pienelle hotellille tyypillinen eli valinnoiltaan niukka, mutta riittävä. Ystävällinen täti kysäisi ensin halusimmeko kahvia vai teetä. Sitten hän kysyi mitä lämmintä aamupalaa haluaisimme. Juha valitsi omeletin. Nina ei ensin aikonut ottaa mitään lämmintä, mutta täti puhui hänet ympäri kokeilemaan lettuja. Molemmat valinnat osoittautuivat onnistuneiksi.
Vilna kasteli sadepukumme jäähyväisiksi suunnistaessamme GPS:n mielestä tyhjyyteen. Tie E4 onneksi jatkui lounaaseen ollen eri mieltä Garminin kanssa. Siitä eteenpäin mentiin vanhalla tekniikalla eli tienviittoja lukien. Jossain vaiheessa huomasimme, ettei reitti mennytkään edes edellisen illan suunnitelmien mukaan. Tarkoitus oli löytää Lazdijain kylä, josta menisi tie rauhalliselle raja-asemalle kohti Sejnyn kylää Puolassa. Viitoitus ohjasi meidät suunniteltua suorempaa reittiä ja hyväkuntoisia teitä. Sadekin lakkasi ja horisontissa näkyi sinistä taivasta.
E4:lta poistuttua sai ajella pitkiä pätkiä näkemättä yhtään autoa. Vilnaa halkovaa jokea lukuun ottamatta koko Baltian reissun aikana oli tyypillisesti jokaisen sillan kupeessa ollut jonkun joen nimi. Kuitenkin lähes kaikki olivat niin vesakon peitossa, ettei niistä näkynyt minkäänlaista uomaa. Nyt ylitimme pari kunnon kokoista vesiväylää. Muutenkin ajaminen maistui paljon paremmalta kuin edellisten päivien puuduttavan suorilla pääteillä.
Lazdijaissa paistoi jo aurinko liki pilvettömältä taivaalta. Puolan puolelle – ja Garminin mielestä tielle – päästyämme kuoriuduimme kuivuneista sadevaatteista huojennustauolla pienellä bensa-asemalla. Maasto ja tie muuttuivat kumpuilevammiksi, joskin tasaisiakin tieosuuksia löytyi metsää halkovalla osuudella. Augustowissa palasimme Via Baltican rekkaränniin.
Yritimme löytää lounaspaikkaa heikolla menestyksellä. Reitin varrella on kyllä kylttejä, joissa on ruokailuvälineet ristissä. Kaikki paikat olivat joko rakenteilla, kiinni, kadonneet tai sen näköisiä, ettei niihin halunnut mennä edes sisälle syömisestä puhumattakaan. Päädyimme ajamaan suoraan hotellille Bialystokissa.
Villa Tradycja on todella siisti ja nätti pieni hotelli muuten vähemmän ”nätin” kadun varrella. Mopo sai parkkipaikan portin takana olevalta pieneltä pihalta. Saimme respasta avaimen ja kapusimme kimpsuinemme toiseen kerrokseen. Huoneen oven avauduttua oli ensimmäinen ajatus: ”eikö täällä olekaan siivottu”. Sitten näimme pöydällä kannettavan tietokoneen ja vaatevälikössä läjän kenkiä. Peruutimme kiireesti pois sulkien oven ja palasimme respaan, jossa saimme meille tarkoitetun huoneen avaimen.
Supernälkäisinä suunnistimme ensimmäiseksi alakerran ravintolaan. Hyvää englantia puhuva nuori tarjoilijatar toi meille talon ainoan englanninkielisen ruokalistan. Arpoessamme mitä söisimme tyttö kertoi lähes kaiken olevan loppu viikonlopun jäljiltä. Saimme kuitenkin tilattua huumorintajuisen tytön avustuksella hiukan sovelletut versiot hyvältä kuullostavasta kalaruoasta. Aluksi tuli pienet ja herkulliset makupalat. Sipulikeitto – päivän ainut vaihtoehto – oli niinikään maittavaa. Totesimme lautasia noutavalle tytölle, että mikäli sama tahti jatkuu niin tulee loistava ateria. Niin jatkuikin.
Ilmeisesti kehumme olivat menneet perille keittiöön, koska meille tuotiin ”keittiön lahjana” kupilliset mansikoita kermavaahdolla. Maittavan aterian jälkeen oli taas energiaa lähteä tutustumaan kaupunkiin aivan loistavan upeassa ja viileän Baltian jälkeen täysin kesältä tuntuvassa säässä. Hyvän hotellimme mielikuva sai pienen tahran siitä, ettei respalla ollut antaa mitään karttaa keskustasta.
Pienen piirroksen avustuksella suunnistimme Branickin palatsille. Se on kuin mini-Versailles, jonka varakas perhe rakennutti 1700-luvulla. Suuri osa tuhoutui toisessa maailmansodassa, mutta rakennettiin uudelleen. Astuessamme sisään nykyisin yliopiston lääketieteen laitoksena toimivan palatsin ovesta meitä tervehti iäkäs mies – puolaksi tietysti. Ummikkoutemme havaittuaan hän hihkaisi paikalle rouvan, jolta kysyimme onko palatsi auki yleisölle. Nainen sanoi sen olevan yleensä, muttei tänään. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin pyysi meitä seuraamaan perässään portaita ylös.
Yläkerrassa hän pyysi odottamaan hetken ja kiersi avaamaan juhlasalin oven. Sen jälkeen tämä ystävällinen rouva näytti meille myös kappelin sekä etupihan ja puutarhan puolet terasseilta. Koko ajan hän kertoi meille palatsin historiasta. Kiittelimme kovasti tästä spontaanista opastuksesta ja rouva hyvästeli meidät ystävällisesti kadoten niin nopeasti, ettemme ehtineet edes tarjota rahallista korvausta turneesta.
Palatsilta kävelimme tutustumaan läheiseen katedraaliin. Se on goottilainen, mutta väreiltään heleämpi kuin mustanharmaat läntisemmät versiot. Kirkon eteisen heiluriovet olivat kovilla, kun ihmisiä meni ja tuli tiuhaan tahtiin. Ristinmerkki vihkiveteen kastetuilla sormilla, suudelma eteisen luonnollista kokoa olevan ristiinnaulitun jalalle ja polvistuminen kirkkosalin ovella ennen sisään menoa on selvästikin vakiotapa. Nappasimme oven suunnalta pari kuvaa upeista sisätiloista menemättä häiritsemään hartaudenharjoittajia.
Kirkosta poistuttuamme istahdimme läheisen ravintolan terassille nauttiaksemme kupposet. Koska yhtään tarjoilijan näköistä ei näkynyt missään moneen minuuttiin, niin päätimme vaihtaa paikkaa. Raatihuoneen torin reunalta löytyi suklaan monivivahteisuuteen erikoistunut kuppila. Nautimme pienet suklaiset jäätelöannokset kuppostemme kera.
Paluumatkalla hotellille poikkesimme pienessä kaupassa ostamassa juomavettä ja välipalakeksejä ajomatkaa varten. Oli melkoinen haaste löytää ruisallergiselle Ninalle soveltuva välipala osaamatta puolaa. Vertailimme tekstejä tummien leipien ja ehdolla olleiden keksien tuoteselosteissa. Saimme myös hiukan apua miespuoliselta asiakkaalta myyjän osoittauduttua kielitaidottomaksi. Tavailtuamme aikamme konsonanttimössöä löysimme mielestämme soveltuvan pakkauksen.
Hotellilla surffailimme lisätietoja seuraavan päivän kohteestamme. Selailimme myös TV:n kanavatarjontaa. Parhaat naurut irroitti CSI New York -poliisisarja. Dubbauksen hoiti yksi mies puhuen monotonisesti pienellä viiveellä kaikkien roolihahmojen – naistenkin toki – vuorosanat vaimennetun alkuperäisen äänimaailman päälle.
