Aamiainen olisi ollut kohtuullisen hyvä, jos loppuneita ruokia olisi täydennetty ilman mökötystä ja mulkoilua. Tummapintainen nainen käyttäytyi kuin kaikki hänen ongelmansa johtuisivat turisteista. Mistä tietää vaikka niin olisikin. Juha kiitti ihan piruuttaan täydennyksen viimein saapuessa. Pukeuduimme kaupunkikierrosta varten mahdollisimman kesäisesti, koska taivas oli täysin pilvetön ja kuumuuden tunsi jo aamulla. Saimme respasta mukaan pari puolen litran vesipulloa.
Pieniä keskiaikaisia kaupunkeja patikoidessa mittasuhteet unohtuvat helposti. Pariisin kokoluokasta muistutti jo edellispäivänä se, että ensimmäinen kaupunkiin vievä ramppi lähti moottoritieltä reilusti yli 50 kilometriä ennen keskustaa. Ennen yhtätoista lähdimme kävellen parin korttelin päässä olevalle metroasemalle. Saimme taiteiltua automaatista 10 matkan sarjan lippuja ja nousimme linjan 14 metroon kohti pohjoista. Kyseisen linjan metrot ovat uusia ja asemilla on lasiseinät estämässä pääsyn raiteille. Metro pysähtyy kuin hissi ovet kohdakkain laiturin kanssa ja kaikki aukeavat automaattisesti.
Keskikaupungilla vaihdoimme linjalle 12, jonka asemien avolaiturit ja vanhojen metrojen vipukäyttöiset ovet tuntuivat paljon kotoisemmilta. Meteliä pitävässä metrossa sattui samaan vaunuun trumpetisti sooloilemaan rytmikoneen avustuksella. Kipurajaa hipovan toitotuksen olisi ehkä kestänyt, jos kaveri ei olisi soittanut niin surkeasti.
Ajelimme keskustan pohjoisosaan, jossa kiipesimme ensin satakunta rappusta maan pinnalle ja sen jälkeen puuskutimme ylös Montmartren kukkulalle. Kävelimme kyläksi kaupungissa kutsuttavan alueen kiemuraisia kujia lukuisten muiden turistien tavoin. Varsinkin amerikkalaisia oli liikkeellä todella paljon. Lukuisat muotokuvapiirtäjät kiertelivät kujilla etsien seuraavaa uhria. Ninan kävellessä edellä ja kieltäytyessä muotokuvasta, yksi piirtäjä katsoi Juhaa sanoen ”sinusta saisi hyvän karikatyyrin”. Se taisi olla kohteliaisuus – kai.
Kävelimme turistivirran mukana Sacre Coeurin sisällä samalla, kun kirkossa pidettiin jumalanpalvelusta. Turistit kiersivät kirkkosalia seinien viertä seurakunnan istuessa keskellä kuuntelemassa pappia ja nunnien kuoroa. Hienosta kirkosta piti ottaa vain ulko- ja muistikuvia, koska kuvaaminen sisällä on kielletty. Katseltuamme aikamme korkealla kukkulalla olevan kirkon edustalta eteemme avautuvaa kaupunkia aloimme laskeutua portaita väistellen muita turisteja, kaupustelijoita ja kerjäläisiä.
Heti kukkulan juurella osuimme valtaisaan ihmisvilinään pienellä kauppakadulla, joka tuntui erikoistuneen kankaisiin. Pidimme tauon pienessä kahvilassa Boulevard de Rochechouartilla juoden kupposet ja jaoimme kuppilan viimeisen croissantin. Laskeuduimme maan alle jälleen linjalle 12, jolla suunnistimme nyt vastakkaiseen suuntaan.
Kuinka ollakaan sama surkea trumpetisti oli myös paluumatkalla ja osui tietysti samaan vaunuunkin. Melkoisen huono tuuri ottaen huomioon, että metroja menee muutaman minuutin välein ja kussakin on puolen tusinaa vaunuja. Seuraavalla asemalla loikkasimme ulos ja kipaisimme sisään toiseen vaunuun. Muutama muukin teki saman liikkeen. Nousimme metrosta Place du Havrella ja kävelimme muutaman korttelin matkan oopperatalolle.
Palais Garnier eli Pariisin vanha opperatalo on upea. Menimme sisälle ja maksoimme pääsymaksut. Pääportaikko on mahtava, mutta sekin on pientä pääaulaan verraten. Sanottakoon, että aula jättää Dresdenin Frauenkirchen kakkoseksi. Värit eivät ole yhtä heleitä, mutta koko sali on kuin taideteos. Oopperan katsomon kattomaalaus on Marc Chagallin vuodelta 1964 ja kieltämättä hiukan ristiriidassa muuten 1800-luvun loppupuolen koristelun kanssa. Keskellä kattoa roikkuu kahdeksan tonnin painoinen kattokruunu.
Oopperalta jatkoimme kävellen kohti Seineä. Ohitimme luxushotelli Paris Le-Grandin, jonka edessä oli enemmän mustia S-sarjan mersuja kuin olimme nähneet aiemmin yhteensä. Seuraava mersugalleria oli Rue Cambonilla Chanelin myymälän – tai tarkemmin sanoen Chanelin korttelin – edessä. Istuimme kupposille vastapäiseen pieneen kahvilaan ja katselimme autonkuljettajien tylsää odottelua ja muutaman kalliisti pukeutuneen naisen ohimarssia.
Kävelimme Place de la Concorden kautta palatseille. Grand Palais oli tyhjillään ja sen valtaisan hallin näki aulan lasien läpi. Petit Palaisissa oli taidenäyttely, jota kiertelimme jonkin aikaa. Meille tuntemattomien nimien joukossa oli muutaman mestarin työkin, joskin ei mitään tunnettuja. Pidimme nestetankkaustauon palatsin sisäpihan ylihinnoitellussa kuppilassa. Vasta tuoremehun ja puolen vesilitran jälkeen tajusi miten kova nestehukka oli ollut vaikka olimme juoneet tasaisesti.
Jatkoimme Champs Elyseetä kohti Riemukaarta kadun pohjoispuolta, jossa suurin osa kaupoista sijaitsee. Teimme varikkokäynnin itseään kaupungin siisteimpänä mainostavassa ja todella hintavassa huojennushuoneessa. Jonkun matkaa patikoituamme Nina söi Quickissä jäätelöannoksen, joka oli kymmenen vuoden takainen herkullinen muisto. Harmi, ettei Quick noudattanut perinteitä. Annos oli eri tavalla tehty eikä enää vastannut alkuperäistä.
Riemukaarelta kurvasimme takaisin kadun toista puolta ja oikaisimme sitten Yrjö vitosta (Avenue George V) kohti Seineä. Matkalla poikkesimme Sony Shoppiin, jossa Juha esitteli Ninalle Vaio P -pikkuläppärin. Kun yksi kolmesta keskenään juttelevasta nuoresta myyjästä vihdoin viitsi tulla ainoiden asiakkaiden luo, kysyimme piruuttamme saako laitetta muulla kuin ranskalaisella näppäimistöllä.
Ajoimme metrolla Quartier Latinin kohdalle ja ylitettyämme Seinen aloimme etsiskellä ruokapaikkaa. Valinnanvaraa kyllä oli. Vieri vieressä olevien ravintoloiden sinnikkäät sisäänheittäjät yrittivät parhaansa saadakseen asiakkaita ihmisvilinästä. Etsimme tietoisesti paikkaa, joka näyttäisi mukavalta ja jossa ei oltaisi niin päällekäyviä. Le Pré Grill sai meidät pöytäänsä. Söimme ankanpaloja ranskalaisilla ja valitsemaamme menuun kuuluneet jälkiruoat. Nina valitsi crème brûléen ja Juha suklaamoussen.
Päivän viimeinen metromatka vei meidät takaisin hotellille – suunnilleen. Nousimme maan pinnalle eri linjan asemalta kuin mistä olimme aamulla lähteneet. Meillä meni hetki orientoitua outoon paikkaan ja löytää oikea katu pimentyneessä illassa. Hotellilla pyysimme lisää vesipulloja respan mieheltä. Hän singahteli hetken edestakaisin löytämättä yhtään ja kertoi olevansa niin uusi hommassa, ettei tiedä missä isompi varasto sijaitsee. Hän lupasi tuoda pullot huoneeseemme löydettyään ne, muttemme halunneet kenenkään enää tulevan koputtelemaan. Päästyämme huoneeseemme oli kello jo yli yksitoista. Nina nukahti melko nopeasti ja myös Juha simahti ennen matkakertomuksen valmistumista.