Auringon polttama nahka ja painepesurimainen suihku tekivät taas aamupesusta tarkkuustyötä. ”Aamiaisen” jälkeen hissiä odotellessamme kuulimme kuinka Clubin concierge marmatti puhelimeen tarvitsevansa lisää omenoita, koska hotellivieraina olleet vegaanit olivat rohmunneet ne kaikki. Purimme huulta pokan pitämiseksi kunnes hissi saapui.
Aamu oli jälleen aurinkoinen, joskin melko raikas. Juuri päästyämme hotellin edustalle kulki viereistä katua ensin kaksi moottoripyöräpoliisia, joista toinen jäi pysäyttämään ristevän kadun liikenteen. Heitä seurasi iso jenkkipickup, jonka koko lava oli täynnä valonheittimiä. Lavalla ollutta kameraa emme ehtineet bongata, koska autoa seurasi kiinteän vetotangon päässä punainen lääkäriambulanssi eli kuvauskohde, jonne valot osoittivat. Letkassa tuli vielä monta isoa citymaasturia ennen loppupään moottoripyöräpoliiseja.
Nousimme Market Streetillä tavalliseen raitiovaunuun (ei siis cable car). Myös nämä ratikat ovat museoesineitä, joita ylläpidetään lipputuloilla ja korjataan vapaaehtoisvoimin. Kohdallemme osunut yksilö oli vuodelta 1948. Se kulki repivällä tyylillään Marketin päästä pohjoisrantaa pitkin ja jäimme kyydistä Pier 33:n kohdalla. Kyseiseltä laiturilta lähtee se ainoa lauttareitti, joka vie Alcatrazin saarelle. Kaikki muut ovat risteilylinjoja.
Kuten olimme varautuneetkin, niin samalle päivälle ei enää saanut lippuja. Ostimme ne valmiiksi seuraavalle päivälle. Joihinkin kohteisiin – kuten tämäkin – lippuja ostettaessa vaaditaan luottokorttimaksuissa virallinen henkilötodistus. Humoristinen myyjä oli säikähtävinään Ninan vanhanmallisen suomalaisen ajokortin kokoa. Odotellessaan korttisuorituksen läpimenoa hän päivitteli ääneen, että minne tuommoisen saa mahtumaan.
Ennen suunnitelma B:n täytäntöönpanoa päätimme tankata lisää ja suunnistimme kohti Pier 39:ää, jossa on kuppilaa joka lähtöön. Ensimmäisenä osui kohdalle Hard Rock Cafe, joten marssimme sinne. Tilaamamme voileivät olivat reissun toistaiseksi heikoin esitys ruokapuolella, jos ei lasketa hotellimme ”aamiaista”. Lisäksi huumaavalla voimalla soitettu musiikki ei tehnyt kokemusta ainakaan paremmaksi. Aivan loistavaa läppää heittävä reipas tarjoilijapoika pelasti kuitenkin sen verran, että poistuimme hyvillä mielin.
Suunnitelma B oli käydä Coit Tower -tornissa, joka olisi muutenkin ollut yksi pakollisia kuvioita. Kävelimme rannasta kohti tornin kukkulaa säälien valmiiksi jalkojamme, kun bongasimme kadunkulmassa bussin, jonka keulassa luki Coit. Myöhemmin selvisi, että linja 39 on nimenomaan ainoa, joka nousee tornin luokse. Jälleen piste zen-suunnistukselle. Tornille päästyämme ostimme samantien hissiliput ja hetken kuluttua olimmekin jo tornin huipulla ihailemassa maisemia.
Odotellessamme hissiä takaisin alas eräs italialainen turisti tunnisti Juhan Fernet Branca -paidan logon ja siitä virisi hauska keskustelu. Palattuamme alakertaan katselimme tornin sisäseinien maalauksia. Ne herättivät aikanaan polemiikkia ja se on helppo uskoa, koska maalaukset muistuttavat tyyliltään Neuvostoajan sosialistista realismia. Sisällöltään maalaukset kuitenkin pääsääntöisesti ihannoivat rehellistä työtä tyrkyttämättä poliittia näkemyksiä. Maalauksia on myös tornin toisessa kerroksessa, mutta sinne pääsee vain lauantaisin virallisella opaskierroksella.
Laskeuduimme tornikukkulalta portaita italialaiskaupunginosaan. Vaikka tuttua kolmea väriä viljellään joka kulmassa ja italiaa kuulee puhuttavan, niin vähintään puolet kasvoista katukuvassa on itämaisia. Selvästikin – kuten New Yorkissakin – kiinalaisasujaimisto leviää italialaiskortteleihin. Kävimme katsomassa Pietarin ja Paavalin kirkon, joka näyttää hieman hassulta puristettuna kahden tavallisen talon väliin. Kirkon portailla otettiin legendaarisen baseballpelaaja Joe DiMaggion ja Marilyn Monroen hääkuva heidän siviilivihkimisensä jälkeen vuonna 1954. Kirkko näkyy myös parissa Dirty Harry -elokuvassa. Pidimme välipalatauon Café Divine -nimisessä kuppilassa ja nautimme todella makoisat omenatäytteiset leivonnaiset.
Muihin katuihin nähden diagonaalisti kulkevan Columbuksen kohdalla Broadwayn ylittäminen Grant Avenuelle oli kuin siirtyminen suoraan Italiasta Kiinaan. Tuoksutkin muuttuvat. Kauppojen ikkunoiden teksteistä on suurin osa täysin käsittämätöntä ja melkein ainoat ei-kiinalaiset alueella ovat turistit ja kerjäläiset. Kuljeskelimme alueella ilman erityistä päämäärää katsellen katuelämää ja kauppojen tarjontaa. Chinatown on kaupungin tiheimmin asuttu alue.
Nina oli lukenut San Francisco -kirjasta, että yhdellä Chinatownin monista kujista on onnenkeksejä (fortune cookie) valmistava tehdas, joka on auki turisteille. Harmittelimme, ettemme olleet merkinneet paikkaa kartalle. Samassa ohitimme pienen kujan suulla seisovan lapsiryhmän, jolle porukan ainoa aikuinen selitti, että nyt mennään katsomaan miten onnenkeksejä tehdään. Katsoimme toisiimme tuuristamme ällistyneinä ja liityimme jonon jatkoksi Ross Alley -kujalle. Tehdas on syvä ja kapea huone, jossa hetken vuoroamme jonotettuamme näimme miten pari tätiä piilotti paperilappuja pyöreistä taikunaletuista väännettyihin pieniin nyytteihin.
Käytyämme vielä kuvaamassa Grant Avenuella olevan kiinalaisportin päätimme syödä kiinalaista. Cathay House -ravintola näytti sen verran siistiltä, että valitsimme sen. Otimme alkuruoaksi wonton-keittoa, jonka annoksesta riitti molemmille. Ninan pääruoka oli kanaa vihanneksilla ja cashew-pähkinöillä. Juhan valinta oli nautaa ja sipulia satay-kastikkeella. Ruokajuomana oli aitokiinalaiseen tapaan laiha oolong-tee. Ruoka oli todella hyvää ja lähdimme tyytyväisinä palaamaan kohti hotellia.
Matkalla Nina bongasi vielä Union Squaren reunassa olevan Macy’sin kukkashown ja teimme pienen lenkin nähdäksemme kukitetut näyteikkunat. Koristelussa oli ilmeisesti ideana jonkinlainen sekoitus pääsiäistä ja Irlantia, koska kukkien seassa oli pääsiäsmunia ja maahisia. Myös ikkunoiden lähellä soiva musiikki oli irlantilaista. Toteutus sai huomattavasti vähemmän tyylipisteitä kuin New Yorkin versio vuotta aiemmin.
