Nautinnollisen ja kiireettömän aamun kohokohta oli tarkoitus olla aamiainen Sears Fine Foodsilla. Kun tulimme paikalle, niin jono ulottui sisältä saakka seuraavaan kadunkulmaan. Kurvasimme suosiolla Lori’s Dineriin, joka ei todellakaan ollut huono vaihtoehto sekään.
Maittavan aamiaisen jälkeen talsimme Market Streetille ja suoraan kohdalle osuneeseen museoratikkaan. Koska meillä oli runsaasti aikaa, Nina halusi nähdä Embarcadero Centerin, jossa Juha oli haahuillut edellisenä päivänä. Jäimme ratikasta reilusti ennen lauttaterminaalia ja talsimme läpi neljän korttelin kokoisen alueen. Meillä oli myös aikaa katsastaa uudelleen lauttaterminaalin herkkukaupat ennen ilmoittautumista mukaan retkelle punapuumetsään. Saimme odotella vielä tovin ennen kuin oppaamme Chris ilmaantui paikalle ja keräsi porukan kokoon.
Bussimme oli niinikään myöhässä, joten odotellessamme Chris kertoi mielenkiintoisia asioita alueen historiasta ja suurten maanjäristysten – varsinkin 1906 – tuhoista. Chris on syntyperäinen sanfranciscolainen ja selvästikin hippisukupolven lapsi. Hän oli opiskellut taidekorkeakoulussa, mutta puheista päätellen elämän täyttivät vaimo, surffaus, ulkoilu, hyvä ruoka ja hauskanpito – eikä välttämättä tuossa järjestyksessä.
Bussimme saapui ja tumma kuskimme Levi väläytti anteeksipyytävästi leveän valkoisen hymyn kaikille retkeläisille. Kuten edelliselläkin retkellämme oppaamme aloitti kertomalla kaupunginosista, joiden läpi ajoimme. Edellisen reissun oppaamme Eric oli asunut kaupungissa kahdeksan vuotta ja hänen mittavat tietonsa olivat tilastomaisia. Kaupungin oma poika Chris kertoi asiat paljon henkilökohtaisempina. Kaikki etäisyydetkin mitattiin kuulemma Nick’s Tacos -kuppilasta alkaen, koska sieltä saa maailman parhaat tacot.
Ylitimme jälleen Golden Gate -sillan. Sitten bussi nousi todella jyrkkää rinnettä sillan avomerenpuoleiselle rinteelle ja pysähtyi näköalapaikalle. Noustuamme bussista saimme ihailla upeaa näkymää itse sillalle ja ulos avomerelle. Kuvaussession jälkeen kurvasimme alas Sausalitoon. Sieltä poimittiin mukaan aamupäivän kaupunkikiertueella olleita retkeläisiä. Hetken kuluttua matka jatkui luoteeseen kohti Muir Woodsin suojelualuetta.
Valtatie muuttui ensin pikkutieksi. Pikkutie muuttui mutkaiseksi ja lopulta mutkatie muuttui liki tyhjän päällä kiemurtelevaksi hädintuskin kahden kaistan levyiseksi – ilman kaiteita. Aivan loistava tie motoristille, kunhan ei ole korkeanpaikankammoinen. Levi kieputti rattia kuin orava käpyä syherön tiukoissa mutkissa. Chris kertoi, että monet saavat metsässä kulkiessaan hengellisen kokemuksen, johon yksi ikkunan vieressä rotkon puolella istuvista iäkkäämistä retkeläisistä laukaisi ”minulla on sellainen juuri nyt”.
Saavuttuamme Muir Woodsiin Chris jakoi meille pääsyliput ja sanoi muutaman sanan reittivaihtoehdoista puistossa, koska hän ei saisi opastaa puiston sisällä. Saatuamme tietää mihin mennessä pitäisi olla takaisin bussilla lähtivät retkeläiset kukin omaa tahtiaan katselemaan puistoa. Kuljimme kiireettömästi stadionin tornin korkuisten puiden seassa hengittäen uskomattoman puhtaan tuntuista ilmaa. Vieressä solisi kirkasvetinen vuoripuro. Tunsimme itsemme kääpiöiksi taikametsässä.
Kävelytie oli tasainen ja paikoitellen joko asfaltoitu tai lankkukäytävä. Päätimme kiertää merkityistä reiteistä pisimmän. Päästessämme lenkin ääripäähän tajusimme, että se on noin neljän kilometrin mittainen ja aikaa ei olekaan ylenmäärin. Samalla kävelytie kiipesi ylös rinteelle ja muuttui poluksi. Kuljimme polkua melko reipasta tahtia tietämättä kuinka paljon tuloreittiä enemmän se kiemurtelisi. Olimme kuitenkin parkkipaikalla ruhtinaalliset neljä minuuttia ennen ilmoitettua bussin lähtöaikaa. Emmekä olleet edes viimeiset. Bussi pääsi lähtemään myöhässä odotettuaan yhtä yksinäistä naista palaavaksi metsästä. Chris kysyi porukalta näkyikö villieläimiä ja eräs vanhempi mies vastasi: ”ei muita kuin vaimoni”.
Poistuimme puistoalueelta vähemmän hengästyttävää, mutta silti upeassa maisemassa kulkevaa pikkutietä. Suuret kanervapensaat peittivät rinteitä värjäten ne kukinnoillaan. Tien pientareita värittivät sinapinkukinnot. Nousimme jälleen kukkulan laelle ja pysähdyimme näköalapaikalle, jossa oli tarkkailubunkkereita toisen maailmansodan ajoilta. Kukkulalta lähti kapea kaiteilla varustettu kävelypolku aivan meren yllä roikkuvalle kielekkeelle. Rinteillä villinä kasvava salvia tuoksui voimakkaasti. Näköala oli sellainen, että Juha sanoi oppaalle tajuavansa nyt mitä jenkkien sana ”awesome” tarkoittaa. Vastaus oli mitä kalifornialaisin: ”Yeah it’s awesome, dude.”
Paluumatkalla kohti Sausaliton venesatamaa, josta paluumatkan lautta lähtisi, Chris piti tauon puhumisesta ja laittoi musiikin soimaan. Ensimmäinen kappale oli – tottakai – Hotel California. Sitä seurasi pari Neil Youngin biisiä ennenkuin Chris katkaisi musiikin ilmoituksella, että emme ehtisi lautalle. Saapuessamme lauttasatamaan näimme todellakin lautan irtautuneen laiturista ja suuntaavan ulos lahdelle. Vaihtoehtoja punnittiin hetken porukalla ja päädyttiin palaamaan bussilla kaupunkiin takaisin, koska seuraava lautta lähtisi vasta yli tunnin kuluttua. Pienenä ”korvauksena” paluumatkalla Chris kierrätti bussin kulkemaan läpi viktoriaanisen kaupunginosan ja kertoi siellä lisää kaupungin historiasta.
Poistuimme bussista lauttaterminaalin lähellä ja päätimme seurata Chrisin suositusta lähiseudun ravintoloista. Patikoimme rantabulevardilla olevaan Chaya-ravintolaan ja onnekkaasti saimme pöydän ilman varaustakin. Palvelu oli jälleen ystävällistä ja osaavaa. Tilasimme alkuruoaksi annoksen päivän erikoista sushia, jossa oli lisukkeena kobe-nautaa. Tämä hiukan erikoinen ruokalaji oli aivan taivaallisen hyvää. Pääruoat eli Ninan lammas ja Juhan alaskalainen ruijanpallas olivat niinikään herkullisia. Kokemuksen täydensivät maittavat jälkiruoat.
Olimme jo edellisenä iltana varanneet liput komediaklubille, jossa esiintyisi stand-up koomikko Jake Johannsen. Meillä oli mukana varausnumeromme, mutta klubin osoite oli jäänyt hotellihuoneeseemme. Ravintolan tasosta kertoo se, että Juhan kysyessä voisiko joku mahdollisesti kurkata netistä missä Jake Johanssen esiintyy tänään, vastaus ”tottakai” tuli silmää räpäyttämättä. Muutaman minuutin kuluttua tarjoilija toi lapun, jossa oli klubin nimi ja osoite.
Kävelimme muutaman korttelin matkan Punchline Comedy Clubille, joka on erikoisesti kaksikerroksisen parkkitalon kattotasanteella. Illan aloitti elviscostellomaisesti pukeutunut Moshe Kasher, jonka hulvattomasta komiikasta suurin osa perustui siihen miten hän ei juutalaisena tajua kristillistä käsitystä taivaasta ja helvetistä. Seuraavana esiintyi John Hoogasian, jonka tajunnanvirtana purskeileva puolittain itseinhoinen komiikka oli vain ajoittain ymmärrettävää ja hetkittäin hauskaa.
Illan päätähti oli jo vuosikausia alan huipulla ollut Jake Johannsen. Hänen elämänläheinen ja älykäs huumorinsa kirvoitti valtaisia naurunryöppyjä ja spontaaneja aplodeja koko esityksen ajan. Jututimme mukavalta vaikuttavaa kaveria lyhyesti vielä ulko-ovella poistuessamme. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että nappasimme taksin ja olimme takaisin hotellilla ennätysajassa johtuen yllättävän hiljaisesta liikenteestä. Silti nukkumaanmenoaika oli toistaiseksi myöhäisin koko reissulla.
