Meillä oli aamulla runsaasti aikaa ennenkuin laivamme lähtisi legendaariselle Alcatrazin vankilasaarelle. Kävimme syömässä kunnon aamiaisen legendaarisessa Sears Fine Food -ravintolassa, joka on vain puolentoista korttelin päässä hotellistamme. Ravintolan respan nainen ihastui Ninan merihevosta esittävään kaulakoruun. Hän jutteli Ninan kanssa merihevosista ja niiden symbolismista vielä lähtiessämme ravintolasta maittavan aterian jälkeen.
Kävimme vielä takaisin hotellilla varaamassa ohjelmaa tuleville päiville ennenkuin suunnistimme jälleen Market Streetin ratikkapysäkille. Nyt saimmekin odotella tovin ennenkuin yksi museokapine saapui. Tämä kappale oli vuodelta 1928 ja kotoisin Milanosta Italiasta vaikka sporan mallin oli suunnitellut Clevelandin julkisen liikenteen johtaja Peter Witt. Kaikki ratikan tekstit – moderneja varoituksia ja mainoksia lukuunottamatta – olivat italiaksi.
Rämisteltyämme Pier 33:lle meillä oli vielä hyvää aikaa odotella laivan lähtöä. Päivä oli aurinkoinen, mutta selvästi edellisiä tuulisempi. Jonottelimme tyypillisen siksakin läpi ja muiden lailla meidätkin kuvattiin saarta esittävän taustan edessä. Paatin nimi on Alcatraz Flyer ja nousimme takakannelle katselemaan maisemia seilatessamme tuulisessa säässä parikilometrisen matkan saarelle.
Pilotin sahattua paatin saaren laituriin, keräännyimme kuuntelemaan harvinaisen ärsyttävällä teininasaalilla puhuvaa nuorta naista, joka kertoi toiminnasta saarella. Siirryimme läheiseen luolaan eli kiveen kaiverretussa tilassa olevaan kirjakauppaan, jonka yhteydessä olevassa elokuvateatterissa katselimme 20-minuuttisen elokuvan saaren historiasta.
Kiivettyämme varsinaiselle vankilarakennukselle haimme audio guide -laitteet, joiden ohjaamana tutustuimme vankilaosuuteen saaren historiasta. Nauhalla sekä entiset vartijat että vangit kertovat omakohtaisesti elämästään Kivellä. Kävimme myös istumassa vankilan ulkoilupihan korkeimmalla portaalla, jossa Clint Eastwood istui elokuvassa ”Pako Alcatrazista”.
Audiokierroksen jälkeen katselimme rauhassa alueen yleisölle avoimia paikkoja ennen paluuta alas laiturialueelle. Haimme vielä ”luolasta” kupposet kuumaa, joiden kanssa istahdimme laiturialueelle odottelemaan paluukyytiä. Tuuli oli yltynyt selvästi ja riepotti kunnolla paattia sen kiinnittyessä laituriin. Tämäkin kiinnittyminen sujui yllättävän vaikeasti otten huomioon, että miehistö tekee saman asian monta kertaa päivässä. Ruotsinlaivatkin kiinnittyvät sutjakammin kymmenkertaisesta kokoerosta huolimatta.
Keikuttavan paluumatkan jälkeen kävelimme Pier 39:lle etsimään mieleistämme ravintolaa. Valintamme oli Neptune’s Palace, jossa nautimme toistaiseksi arvokkaimman illallisemme. Hinta-laatu-suhde oli kuitenkin aivan kohtuullinen, koska miekkakala oli todella herkullista. Meillä oli erinomainen näköala lahdelle, jossa kovaksi yltynyt tuuli riepotti merta ja sai välillä aallot roiskimaan märäksi laiturialueella kulkevia ihmisiä. Ruokailumme aikana avomereltä saapui kolme valtavaa konttialusta kansillaan parhaimmillaan kuuden päällekkäisen konttikerroksen lasteja.
Patikoimme laiturialueelta muutaman korttelin matkan Powell & Mason -linjan cable car -päätepysäkille. Pääsimme jonottamatta muutaman minuutin odottelulla matkaan. Reitti kiipesi ensin yli Russian Hill -kukkulan ja sitten Nob Hillin, jolta laskeutuminen oli niin jyrkkä, että oli vaikea pysyä paikallaan liukkaalla puupenkillä. Nostalginen rämistelymme päättyi noustessamme pois korttelin päässä hotellilta. Kävimme vielä (Nina kahdesti) hyödyntämässä Club-kerroksessa lähes kellon ympäri ilmaiseksi tarjolla oleviä kuumia juomia.
