Neljän tunnin yöunen jälkeen heräsi kunnolla vasta suihkussa. Suoriuduimme aamutoimistamme ripeästi ja katselimme ikkunasta kuinka illalla valmiiksi tilaamamme taksi ajeli katua edestakaisin etsiskellen oikeaa rappua.
Helsinki-Vantaan lentokentällä ei ollut vielä paljonkaan porukkaa ja lähtöselvitys hoitui vähällä jonottelulla vaikka jouduimmekin vaihtamaan pois Finnairin tiskiltä. Lennon numero alkoi AY, mutta sitä operoi British Airways ja heillä on kuulemma ”eri järjestelmä”. Päätimme hoitaa shoppailun ennen aamiaista. Nina tapasi työtutun taxfreessä ja Juha etsiskeli turhaan haluamaansa partavettä. Kenttä vilkastui selvästi puolessa tunnissa ja aamiaiselle sai jopa vähän jonottaa.
Lento oli aivan tupaten täynnä ja lähti parikymmentä minuuttia myöhässä. Palvelu oli tehokasta ja ystävällistä, joskin hymytöntä. Karjaosastossa tarjoiltiin sämpylöitä ja kahvia. Myöhästymisestä huolimatta laskeuduimme ajallaan Lontooseen, jossa vaihdoimme terminaalia. Söimme maittavat lounaat Wagamama-ravintolassa. Vaihtoaikaa oli kaksi ja puoli tuntia, mutta se kului nopeasti johtuen terminaalien välien kulkemiseen tarvittavasta ajasta. British Airwaysin jatkolento rapakon yli oli jo ottamassa porukkaa sisään tullessamme portille.
Parhaimmat päivänsä vuosikymmeniä aiemmin nähnyt jumbojetti saatiin ilmaan – hiukan myöhässä. Meillä oli onneksi neljän keskipaikan reunasta kaksi vierekkäin. Nina valitsi käytäväpaikan. Koneen lailla suurin osa henkilökunnastakin oli nähnyt parhaat päivänsä aikaa sitten. Meidän käytävällämme kärryjä roudanneet tädit olivat varmaan aloittaneet uransa potkurikoneissa. Ei siinä sinänsä mitään, mutta heidän palveluhalunsa oli parhaimmillaankin väkinäistä.
Yleisestikin tarjoilu oli varsin heikkoa. Pääruokavaihtoehtoina oli joko kanaa tai kalaa. Juhan saaman paketin päällä kyllä luki kana, mutta lihan tekstuuri muistutti enemmmän ylikypsää turskaa. Tädit kyllä viilettivät kovasti, mutta kiireisyys ei näkynyt suorituksessa. Juha kulutti aikaa katselemalla elokuvia – kolme kokonaista. Nina lepäili yrittäen lääkitä kylmää syytävän ilmastoinnin tuomaa päänsärkyä. Juhalta lainattu pipo auttoi myös.
Viimeinen silaus BA:n palvelussa oli aloittaa välipalatarjoilu yhdessä maahantulolomakkeiden jakelun kanssa hirveällä hässäkällä kaksi tuntia ennen laskeutumista. Yli kymmentuntisen lennon toimenpiteet saattaisi ehkä ajoittaa fiksumminkin. Alkuruokailun ja loppusekoilun välillä kävivät lentomummot vain pariin kertaan tarjoamassa mehuja todella elämään kyllästynyt ilme naamalla. Laskeutuminen aurinkoiseen Kaliforniaan ei tapahtunut yhtään liian aikaisin vaikka aikataulu olikin otettu kiinni Atlannin yllä.
Meillä oli kuitenkin mieli korkealla saapumisesta perille ja Ninan päänsärkykin oli poissa. Edes perinteinen lyhin-on-hitain -mokamme maahantulojonossa ei lannistanut mieltä. Olipahan matkalaukku kerrankin hihnalla valmiina odottamassa. Kysyimme infotiskiltä vaihtoehtoja keskustaan pääsystä ja päädyimme sen perusteella ”sukkulaan” eli jaettuun tilataksiin, joka kerää porukkaa matkalla useanpaan hotelliin.
Matkalla hotellille sattui liikennevaloissa viereemme Honda Goldwing, jonka selässä istui kaksi kuusikymppistä partaniekkaa. Huvittavinta oli, että moottoripyörän kaiuttimista (kyllä, GW:ssä on stereot) raikui klassinen musiikki. Päästyämme hotellille hyvä tippi kirvoitti kuskin vielä vitsailemaan ystävällisesti kanssamme.
Donatello on siisti hotelli ja henkilökunta on kirjaimellisesti ylitsevuotavan ystävällistä. Meidät vastaanotti Jesus-niminen kaveri rennon humoristisesti läppää heittäen. Todella siistissä ja tilavassa huoneessamme Nina purki matkatavarat Juhan tarkistaessa tietoliikenneyhteyksien toimivuuden.
Melko pian puhelin soi ja siellä oli hotellin concierge Sarah, joka soitti vain esittäytyäkseen. Hetken kuluttua puhelimen viestivalo alkoi vilkahdella ja samalla vessassa oleva puhelin alkoi vienosti kilahdella. Viestin oli jättänyt vastaanoton toinen virkailija Manuel – ilmeisesti vain saadakseen meidät tutustumaan viestisysteemiin.
Vaikka olimme olleet jo 24 tuntia putkeen hereillä, niin päätimme käväistä hakemassa lähikaupasta hedelmiä ja muuta pikkutarpeellista. Ensimmäinen respan vinkeistä oli pikkukauppa, joka jo myynyt loppuun päivän hehkeimmät hedelmänsä. Toinen paikka oli iso tavaratalo. Saimme pari hedelmää pohjakerroksen kuppilasta, jossa nautimme myös vastapuristettua appelsiinimehua. Nina otti vielä New York -tyyliin teetä mukissa mukaan. Katukuvassa näkyy ihmisten kourissa pahvimukeja melkein kuin Nykissä, mutta sillä erotuksella, että täällä mukia heristellään ohikulkijoiden suuntaan irtokolikkojen toivossa.
Pitkä valvominen alkoi todellakin tuntua ja palasimme samantien hotellille. Se oli hyvä päätös, koska virta alkoi loppua molemmilta. Edes rääväsuinen stand-up -koomikko telkkarissa ei saanut Juhaa pysymään hereillä blogikirjoitusta viimeisteltäessä.