Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen tarkoituksella kahdeksalta, koska hotellista ei saa viikonloppuisin aamiaista ennen yhdeksää. Ennen aamiaista kykötimme suihkut ammeen pohjalla, koska suihkuverhoa ei ollut. Käytimme molemmat pyyhkeemme – sekä käsi- että kylpypyyhkeen. Aamiainen ei ollut kummoinen yhdeksän jälkeenkään. Ainoastaan tuoreen lämpimät croissantit pelastivat hiukan.
Olimme tehneet tietoisen päätöksen ajaa seuraavaan kohteeseen maisemareittiä, koska halusimme vaihtelua moottoriteillä jurruttamisesta. Aamu oli poutapilvinen, mutta viileä eli paras mahdollinen ajokeli. Ajelimme enimmäkseen D-teitä eli departementtien (= lääni) ylläpitämiä pikkuteitä. Joukkoon mahtui myös muutama N-tie (national = valtion tielaitoksen vastuulla). Maisemareitti oli itse asiassa lyhyempi kuin vaihtoehto kiertää moottoritietä, mutta lukuisat kylät ja muutenkin alempi nopeusrajoitus tuplasivat matka-ajan. Alkumatkasta osuimme kylään, jossa oli kirpputorimarkkinat. Kylänraitti vilisi porukkaa ja autoja oli pysäköity ranskalaisittain sikinsokin, mutta tilatehokkaasti.
Myöhemmin kylässä nimeltään Anet tie kiersi aivan uskomattoman upean linnan vierestä. Oli aivan pakko pysähtyä kuvaamaan sitä. Monissa kylissä huomaisi miten kirkkomaat ovat aivan valtavan hyvin hoidettuja. Muutenkin Normandian maaseutukylät ovat varsin siistejä ja talot hyväkuntoisia. Ihmisiä ei pahemmin näkynyt. Joidenkin kylien läpi ajaessa tunsi kuin olisi ollut jossain maailmanloppuleffassa. Kylien välissä levisivät valtavat viljapellot. Agraaritiedon puute teki pitemmälle menevän analysoinnin mahdottomaksi, mutta selvästikin alue tuottaa muutakin kuin omenoita.
Kellon lähestyessä kahtatoista, eli lounasajan alkua, etsiydyimme ensimmäiseen ravintolaan, jonka kyltin bongasimme. Kyltti oli ”päätien” varressa, osoittaen pienelle sivutielle. Mitään etäisyyttä ei mainittu. Ajelimme pikkutietä pari kilometriä ennenkuin löysimme kylän nimeltä Les Barils. Ravintolan nimi on Auberge des Barils. Astuessamme sisään tyhjään ravintolaan meitä tervehdittiin ystävällisesti ja tiedusteltiin onko meillä varaus. Hiukan hämmentyneinä vastasimme ettei, mutta meidät ohjattiin silti pöytään. Paikan taso alkoi paljastua nähdessämme ruokalistat; Ninalle annettiin lista ilman hintoja ja Juhalle hintojen kanssa. Olimme tuppukylässä keskellä Ranskan maaseutua ja hinnat olivat laadukkaan helsinkiläisravintolan tasoa.
Me molemmat valitsimme kalaruoat sekä jälkiruoaksi ”Normandialaisia herkkuja”. Ennen pääruokaa meille tuotiin ”odotuspalat”, jotka olivat lehtevään taikinaan kääräistyjä suolaisia paloja – ja valtavan hyviä. Niiden jälkeen tuli vielä pienet ruokahalun herättäjät eli amuse-bouche. Ne olivat valmiiksi lusikan päälle puserrettua pasteijaa, jossa oli jotain epäselväksi jäänyttä seassa. Aivan valtavan hyvää. Pääruoat tuotiin tulikuumilla lautasilla ja nautinto senkun jatkui. Normandian herkut -jälkiruoka olisi voinut olla myös nimeltään ”miten monella eri tavalla voi tarjota omenaa”. Koko ajan tarjoilu toimi kuin parhaissa ravintoloissa. Selvisi myös miksi varausta oli kysytty. Ravintola täyttyi ruokailumme aikana. Jatkoimme matkaa tyytyväisinä onnekkaaseen löytöömme.
Tuuli oli voimistunut ja myös voimakkaat puuskat ravistelivat meitä avoimilla kohdilla. Suojaisia kohtia ei paljon ollutkaan laakeassa ja vain hivenen kumpuilevassa maisemassa. Näimme jo kaukaa tuulen eteemme ajamat mustat pilvet. Tankkauspaussilla laitoimme sadevaatteet ja eipä aikaakaan kun hanat aukesivat. Vettä ei kuitenkaan tullut kauaa ja aurinko tuli taas esille. Horisontissa näkyi kuitenkin jo seuraava tummien pilvien kertymä.
Yhden kuivan hetken aikana päätimme pitää tee/kahvitauon. Pysähdyimme erään toisen kylän Auberge-ravintolan luo. Tuntui kuin sisällä olisi ollut yksityistilaisuus, mutta kysyimme silti mahdollisuutta saada kupposet. Kerberoksena toimiva nainen katsoi ajoreleitämme ja totesi: ”Ei täältä saa kahvia. Tämä on ravintola.” Onneksi Juha ei osaa ranskaa.
Ajelimme lisää säässä, joka ei osannut päättää. Kävi aivan sääliksi erään kylän kirppismarkkinoita, jotka rajusti piiskaava sade sotki kokonaan. Vihdoin saavuimme kohteeseemme eli Beauvoiriin. Mitään muuta ihmeellistä tässä yhden tienristeyksen kylässä ei ole kuin se, että se sijaitsee alle viiden kilometrin päässä seuraavan päivän kohteestamme. Olimme varanneet hotellihuoneen pariksi yöksi voidaksemme tutustua siihen kaikessa rauhassa.
Saapuessamme Nina meni sisälle selvittämään varaustamme. Hotellin baarin ovenpielessä nojaileva – hattua myöten maastopukuinen ja itse aiheutetussa hilpeässä tilassa oleva – iäkäs mies rupesi juttelemaan Juhalle. Vaikka hänelle solkkasi ranskaksi, ettei osaa kieltä, niin se ei ukkelin jutustelua haitannut. Ninan tultua ulos ajoimme pyörän suojaiseen parkkiin hotellin takana olevaan isoon vajaan, jonka aaltopeltiovia nuori poika rämisteli aikansa ennenkuin sai ne auki.
Hotelli Le Beauvoir on siisti ja viihtyisä. Henkilökunta on iloisen ystävällistä. Huoneisiin johtavat portaat ovat todella kapeat ja jyrkät. Kotiuduttuamme kävimme syömässä salaatit alakerran ravintolassa. Tosin kuvaus ”salaatti” on hiukan ontuva, koska mahtavan runsaissa ja hyvänmakuisissa annoksissamme vihreällä oli selvä statistin osa. Olimme päässeet kuivana hetkenä perille. Syödessämme katselimme kuinka ulkona satoi rankasti.
Illan viimeisten auringonsäteiden valo loi valtavan sateenkaaren. Ennen nukkumaan menoa katselimme ainoaa löytämäämme englanninkielistä ojelmaa, joka oli vain tekstitetty ranskaksi. Sääli vaan, että ohjelma oli todella korni ja kliseinen 70-luvun vampyyrileffa.