Lepopäivän ratoksi

Julkaistu Kategoriat Eurooppa 2013Avainsanat ,

Aamiaisella oli aivan toisenlainen kuhina kuin edellispäivänä. Olimme toki mekin nyt reilua tuntia myöhemmin, koska ei ollut lähtöä retkelle. Päivästä luvattiin vielä edellistä kuumempaa, joten päätimme pysyä Toursissa ja katsella sitä juuri sen verran kuin huvittaa.

Lähdimme hotellilta kohti vanhaa kaupunkia kulkien pitkin autiota pääkatua. Viivasuora ja leveä Rue National on pyhitetty vain raitiovaunuille kaupungintalolta melkein joelle saakka. Näin sunnuntaina ratikat eivät kulkeneet, joten suljettujen kauppojen ohi käveli vain muutama turisti pysyen visusti kadun varjoisalla puolella.

Pidimme kahvitauon ensimmäisessä ja ainoassa avoinna olleessa kuppilassa. Olimme molemmat jättäneet aamiaisella väliin hotellimme karmaisevan automaattisumpin. Joimme myös kumpikin pullolliset vettä ehkäisemään nestehukkaa. Ohitsemme fillaroiva hoikka mies täydessä kilpavarustuksessa kirvoitti ajatusleikin hänen mietteistään: ”Ne sano Tours de France. Missä kaikki ovat?”

Ennen Loiren ylittävää siltaa on Musée du Compagnonnage eli käsityöläismuseo. Emme olleet alunperin ajatelleet käydä siellä, mutta aiemmin päivän ohjelmaa pohdittaessa Nina oli huomannut sen olevan TripAdvisorissa Toursin ykkösnähtävyys. Kävellessämme museota kohti kuulimme äänen, joka ei todellakaan kuulunut tähän ympäristöön. Sen lähteeksi selvisi australialainen didgeridoo-soitin, jota eräs mies soitti läheisessä portaikossa.

Meillä kävi tuuri, koska museo oli auki enää tunnin sinne saapuessamme. Näytteillä on käsityöläiskillan jäsenten taidokkaita töitä vuosisatojen ajalta. Esillä oli puun, metallin ja kiven taitajien lisäksi myös punonnan, nahan käsittelyn ja jopa kakuntekijöiden mestaritöitä. Erityisesti puuseppien uskomattoman upeat työt olivat parasta antia. Näki todellakin miksi aikanaan osattiin rakentaa ja koristella katedraaleja sekä linnoja.

Museosta poistuessamme kuului kadun vastakkaiselta puolelta musiikkia todella kovaa. Ääni tuli suljetun elektroniikkakaupan suunnasta. Katua ylittäessämme huomasimme, että lähde oli kaupan seinään nojaavan polkupyörän ohjaustangon korissa oleva vanhanaikainen CD-, kasettisoitin ja radio -yhdistelmä. Pyörän lähistöllä haahusi tukeva kodittoman näköinen mies lierihatussaan ja hihattomaksi revityssä T-paidassa. Hän kiisteli jostain jonkun kanssa, jota muut eivät nähneet.

Kävimme kuvaamassa Loiren rantaa ja nousimme takaisin kadulle kiertäen joukon patjoillaan varjossa aikaa viettäviä kodittomia. Yksi pyysi ilmeisesti rahaa, mutta Juha vastasi ranskaksi, ettei osaa puhua ranskaa. Nina halusi vielä kuvata yhtä lähistön renesanssitaloa ennen kuin siirryimme vanhan kaupungin kortteleihin.

Lounasaika oli juuri alkamassa saapuessamme Place Plumereau -aukiolle, jota reunustavat puukehyksiset vanhat talot. Valitsimme ravintolan nimeltä Au Bureau (Toimisto), koska siinä näkyi eniten lounastajia. Tarjoilijamme ei ollut aivan kirkon kirkkain kynttilä. Hän ei siivonnut pöytäämme edellisten jäljiltä vaan otimme itse puhtaat aterimet toisesta pöydästä. Kaveri unohti tuoda Juhan oluen tuodessaan muut juomat ja sitten saimme ensin väärät salaatit.

Ruokaillessamme alkoi jostain kuulua voimistuvaa musiikkia ja aiemmin näkemämme fillaroiva pummi ajoi aukiolle – nyt paidastaan luopuneena – ghettoblaster raikuen ja merirosvolippu fillarin tarakassa liehuen. Hetken kuluttua eräs vanhahko rouva nousi lähipöydästä ja ilmeisesti musiikista häiriintyneenä meni sanomaan jotain kylähullulle. Emme nähneet keskustelua pöydästämme, mutta rouva palattua musiikki jatkui entisellä voimallaan.

Jonkin ajan kuluttua fillaripummi jatkoi matkaa. Aukiolle jäi kuulumaan vain etääntyvä musiikki ja ruokailijoiden juttelu. Päätimme nauttia kahvit jossain muualla. Kuljeskelimme todella pienen vanhan kaupungin katuja sen verran, että havaitsimme sunnuntaina elämää vain kahdella kadulla. Palasimme saman aukion reunaan ja istahdimme pienen kahvilan pöytään.

Kahvien lisäksi päätimme, että näin kuumana päivänä pitää syödä hedelmiä, joten tilasimme Banana Splitin. Sekä kahvit että jäätelöannos olivat todella hyvät. Erityisesti mansikkajäätelö oli parasta mitä muistimme syöneemme. Vaikka virkistyimmekin kahveista niin kysymys: ”Haluatko vielä mennä katsomaan sitä halavatun katedraalia?” sai vastaukseksi: ”En todellakaan.”

Suunnistimme kohti hotellia läpi tyhjien sivukatujen. Osuimme sattumalta Basilique Saint Martin -kirkolle ja kävelimme sisään. Kirkko on rakennettu 1900-luvun alussa uusbysanttilaiseen tyyliin nimikkopyhimyksen haudan päälle. Kirkon vieressä on yksi torni, joka on ainoa jäänne Ranskan vallakumouksen aikaan tuhotusta alkuperäisestä basilikasta.

Hotellillemme johtavan kadun varrella poikkesimme pieneen kauppaan hankkimaan vettä ja hedelmiä mukaamme. Oli todella helpottavaa päästä takaisin ilmastoituun huoneeseemme ja olimme tyytyväisiä valinnasta olla tekemättä mitään erikoista tänä päivänä. Kuumuus oli ollut niin painostavaa, että kumpikin kävi suihkussa ja otti päiväunet ennen illallista.

Lähtiessämme illalliselle oli taivas utuisessa pilvessä. Vaikka aurinko ei porottanut suoraan niin ilma oli niin lämmin, että tuulenvirekin tuntui heikolta tukankuivaajalta. Päätimme tyytyä uudelleen nurkan takana olevan brasserien tarjontaan. Tyytymiseksi se jäikin – nauttiminen olisi ollut väärä sana.

Nassutellessamme keskinkertaista heikompia annoksiamme ajoi ohitsemme kukas muu kuin fillaroiva kylähullu – edelleen ilman paitaa ja lippu liehuen. Musiikkia emme liikenteen melulta kuulleet varsinkin, koska kaveri pysäköi keskelle aukiota suihkulähteiden väliin. Ennen paluuta huoneeseemme kävimme vielä kuvaamassa retkipäivänä vierailemamme päärautatieaseman hienon rakennuksen.

2 thoughts on “Lepopäivän ratoksi”

Kommentointi on suljettu.