Luostarin kelloille oli annettu erivapaus muuten pakollisesta hiljaisuudesta. Kellot kertoivat aikaa vartin tarkkuudella läpi yön. Onneksi ne eivät pahemmin häirinneet unta, mutta joskus havahtuessa ne kuuli. Yöllä tuli vettä niin rankasti, että luostarin sisäpihalle viettävät katot kuullostivat vesiputoukselta. Aamu oli pilvinen, muttei satanut enää.
Ninalle ei karusta aamiaispöydästä löytynyt mitään, joten ilmoitimme vain Juhan syövän aamiaista. Asia hoitui ongelmitta, koska paikalla oli edellisenä päivänä parkkipaikan neuvonut rouva, joka osasi englantia ja muusta henkilökunnasta poiketen myös tajusi mitä hänelle sanottiin kielestä riippumatta. Juhaa huvitti suunnattomasti, kun loppulaskumme oleskelusta luostarissa oli 66,60 – oikeasti. Rouvakin hätkähti hiukan.
Koska sää oli pilvipoutainen, niin päätimme ajella pikkuteitä. Avarassa maastossa näki todella laajalle ja jonkin aikaa ajeltuamme huomasimme lähestyvämme yhtenäistä saderintamaa. Pysäytimme sopivasti kohdalle osuneelle levähdysalueelle ja puimme sadevaatteet. Saderajan näki selvästi pelloilla.
Sade osui kohdallemme melkein heti lähdettyämme liikkeelle. Se myös loppui melkein yhtä nopeasti. Yhtenäiseltä näyttänyt pilvirintama repesi antaen tilaa siniselle taivaalle. Tiet olivat vielä märkiä, joten ajoimme sadevermeissä ensimmäiseen taukopaikkaamme saakka.
Duderstadt on keskiajalta peräisin oleva pikkukaupunki. Kiemurtelimme hetken yksisuuntaisten katujen sokkelossa ennen kuin laitoimme mopon parkkiin vanhan pääkadun varteen. Edempänä kadulla oli markkinat. Söimme kevyen lounaan siistin näköisessä drinkkibaarissa. Lounaan aikana jokin yli kulkenut pilvi heitti sadekuuron markkinakansan päälle.
Jälkiruoaksi ostimme mansikoita ja mustikoita mukavalta markkinamyyjältä, joka oli – monien muiden tapaamiemme saksalaisten tavoin – hyvin innostunut kuullessaan meidän olevan suomalaisia. Juuri maksettuamme marjat alkoi sadekuuro, jonka loppumista odottelimme marjamyyjän katoksen alla. Kuuron heikettyä hilppasimme puiden katveessa raatihuoneen upeaan portaikkoon, jonne istahdimme mutustelemaan saalistamme.
Hetken istuskeltuamme alkoi vastakkaiselle puolelle katua kertyä pieni joukko ihmisiä, jotka katselivat ylös raatihuoneen torniin. Se ihmetytti meitä hiukan, koska emme olleet nähneet siellä mitään erikoista. Sitten alkoi kellopeli soittaa jotain sävelmää ja porukka osoitteli torniin. Sieltä kurkisti puinen pää, joka nyökytteli markkinoille päin.
Tarinan mukaan Duderstadtin muurit palkattiin rakentamaan kiertävä muurintekijä Andreas, joka sai käyttää työvoimana paikallisia maajusseja. Kaveri oli kuulemma ilkeä piiskuri ja viljelijät vihasivat häntä sekä hänet palkanneita kaupunkilaisia. Kaupunkilaiset laittoivat raatihuoneen torniin puisen kuvan Andreaksesta muistuttamaan markkinoille tulevia viljelijöitä siitä miten paljon he tarvitsivat kaupunkia ja sen muurien antamaa suojaa.
Epävakainen sää sai meidät laittamaan jälleen sadevermeet lähtiessämme jatkamaan matkaa. Saimme kuitenkin ajaa kuivassa säässä seuraavaan taukopaikkaamme, joka oli Einbeck. Kaupungissa oli aikanaan 600 olutpanimoa, joka oli enemmän kuin muita taloja. Nykyisin kaupungin kuuluisin tuote on sen nimeä kantava Einbecher olut samannimisestä panimosta.
Pysäköimme aivan vanhan keskustan lähelle juuri kyseisen panimon edustalle. Kahvihammasta kolotti jo sen verran, että istahdimme ensimmäiseksi läheiseen kahvilaan kupposille. Kahvi olikin onneksi kunnolla keitettyä ja hyvää. Kävelimme vanhan keskustan ainoat kadut kuvaten hienoja taloja.
Nähdessämme miten upeita jäätelöannoksia eräässä kuppilassa kannettiin pöytiin päätimme liittyä seuraan. Olimme juuri istahtamassa ulkoterassille lähellä kuppilan ikkunaa olevaan vapaaseen päytään, kun iäkäs harmaahapsinen herra alkoi selittää, että hän haluaa istua juuri siihen ja me kyllä saisimme istua pöydän toiselle puolelle selin kadulle. Juhalla olisi tällä kertaa löytynyt sopiva saksankielinen kommentti, mutta sen sijaan jätimme koko pöydän ukolle osoittaen paheksuntamme vain elein.
Nina oli valmis jättämään koko kuppilan, mutta Juha suostutteli hänet istumaan toiseen pöytään. Kuppilan isäntä oli nähnyt tapauksen ja yritti keventää sitä meille selittämällä vanhan ukon olevan kaupungin ”pormestari”. Samalla tarjoilija poukkasi luoksemme vauhdilla. Nina tilasi pienen version mansikkaisesta jäätelöannoksesta ja Juha yhden suoraan listalta. Ninankin annos oli suuri, mutta Juhan oli valtava.
Lähdimme Einbeckista Ninan pitäessä vain sadetakin varmuuden vuoksi. Juha lähti riskillä ilman sadevaatteita. Matkalla pohjoiseen olikin ajoittain jopa aurinkoinen keli, mutta reipas sivutuuli oli riepotti meitä rajusti. Välillä tuntui kuin olisi ajanut kallistuneena suorallakin tiellä.
Pääsimme perille Hannoverin keskustaan yllättävän sujuvasti kohtaamatta ruuhkia. Hotellimme City-Hotel Hannover sijaitsee kävelykadulla, jonne kuulemma hotellivieraat saavat ajaa oven luo. GPS sekosi korkeiden talojen välissä ja kävelyvauhdissa siten, että siitä ei saanut suuntia eikä käännöksiä. Nina jalkautui etsimään hotellin, kun sitä ei ensimmäisellä korttelin kierroksella löytynyt.
Hyvä, että löytyi kävellenkään. Hotelliin vie vain yksi kapea ovi kadulta ja sen kylttikin on oven syvennyksessä. Sen sijaan kirjaimet CVJM näkyvät selvästi. Olisihan meidän toki pitänyt tietää, että hotelli on yhteydessä NMKY:ta vastaavaan saksalaiseen järjestöön. Nyt saimme tietää sen vasta Ninan tutustuttua hotellin esitteisiin huoneessamme.
Juha oli vienyt fijerin parkkiin respan ohjeiden mukaisesti läheisessä korttelissa olevaan pysäköintitaloon. Saatuamme siviilit päälle olikin jo aika lähteä illalliselle pitkän päivän päätteeksi. Päätimme luottaa zen-suunnistukseen ravintolan valinnassa. Se toimi jälleen hyvin, koska Broyhan Hausin yläkerran ravintola Deele tarjoili meille todella maukkaan illallisen.
Nina söi lohta ja Juha ankanrintaa. Hauskana sattumana Juhan tilatessa olutta määrittelemättä sen tarkemmin, hänelle tuotiin Einbecheriä, joka osoittautui todella hyväksi. Aurinko oli jo laskenut palatessamme hotellille ja väsymys vei voiton halusta kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Uni tuli helposti huolimatta avoimesta parvekkeen ovesta kuuluvista kirkonkelloista. Samalla uni hiljensi Juhan päässä sitkeästi soineen Village Peoplen ainoan hitin. (”… It’s fun to stay at the Y M C A …”)
Kiva, että ette ole saaneetkaan jännetuppitulehdusta. Ja kiitokset kuvailuista.